Luokanopettajaopiskelija Minttu Kainu oli opetusharjoittelussa Turun Feeniks-koululla syksyllä 2019. Alla Mintun kirjoitus kokemuksesta.
Oli syyskuun ensimmäinen maanantai. Olin juuri lukenut viime päivien median paisuttamia uutisartikkeleita siitä, kuinka suomalainen peruskoulu jättää oppilaita heitteille itseohjautuvuuteen vedoten eikä onnistu motivoimaan oppilaita opiskeluun. Olin hieman jännittynyt, sillä olin tuona aamuna pyöräilemässä ensimmäistä kertaa harjoittelukouluuni, Feeniks-koululle. Kouluun, jossa lähtökohtana olivat muun muassa oppilaiden omat mielenkiinnon kohteet, oppiminen sisäisen motivaation synnyttämänä, yksilölliset oppimispolut, osallisuus sekä itseohjautuvuus. Kaikki edellä mainitut ovat asioita, joita uudessa peruskoulun opetussuunnitelmassa painotetaan, mutta olin kuitenkin kuullut koulusta sitä sun tätä, sieltä sun täältä:
”Oppilaiden ei siellä tarvitse tehdä mitään”
”Oppilaiden ei tarvitse osallistua opetustuokioihin”
”Vai että vapaa koulu, no nytpä näet sitten millaista se on”
”Siellä voi olla aika erikoista”
En halunnut ennen harjoittelua luoda ennakkoluuloille tilaa omassa mielessäni, vaan ajattelin aloittaa harjoittelun avoimin mielin. Onneksi tein niin, sillä tällä hetkellä, harjoittelun lopun lähestyessä, ajatteluni koulumaailmasta sekä opettajuudestani on laajentunut ja olen saanut todella paljon uusia näkökulmia koskien oppimista ja opetusta. Haluaisin nyt paneutua kahteen aihealueeseen, jotka itseäni eniten hämmensivät, ilahduttivat ja opettivat. Motivaatio ja itseohjautuvuus. Kaksi asiaa, joista uusi opetussuunnitelma puhuu ja joista meille opettajankoulutuslaitoksellakin puhutaan. Kuinka saada oppilaat motivoituneiksi? Kuinka opettaa oppilaille itseohjautuvuutta? Tutustuessani Feeniks-koulun (kuten muidenkin demokraattisten koulujen) periaatteisiin, kiinnitin huomiota muun muassa opiskelun pakottomuuteen, oppilaan oman motivaation mukaiseen etenemiseen sekä luottoon oppilaan itseohjautuvuudessa arkisissakin asioissa, kuten opiskelun ja taukojen suhteessa tai ruokailun ajoittamisessa koulupäivään. Voisivatko motivaatio ja itseohjautuvuus löytyä lapsesta itsestään ja päästä esiin vapaassa ympäristössä, kun lasta ei rajoiteta liikaa esimerkiksi siinä, milloin opiskellaan, mitä opiskellaan ja kuinka kauan opiskellaan?
Opetin itse harjoittelussani musiikkia ja keskityimme omaan ääneen, äänen ja liikkeen yhdistämiseen, musiikista sykkeen löytämiseen, kehorytmiikkaan sekä ukulelen soittoon ja oman laulun säestämiseen ukulelella. Feeniks-koulun mahdollistamista raameista johtuen, nautin kiireettömyydestä sekä tietynlaisesta vapaudesta oppilaiden osalta. Oppilaat osallistuivat opetustuokiolle, jos aihe heitä motivoi. Yleisesti ottaen suurin osa oppilaista osallistui musiikkituokioihin ja osallistuessaan he todellakin halusivat oppia. Yrittäminen, oppiminen, onnistuminen sekä oppimisen ilo näkyivät opetustuokioiden aikana oppilaiden tekemisessä ja mikä parasta, kiirettä ei ollut. Ukulelen otetaulukon lukemiseen tai erilaisten sointujen opettelemiseen käytettiin yksilöllisesti niin kauan aikaa kuin tarve vaati. Soitimme ja lauloimme yhteisesti laulua ”Kanootin kapean”, joka osoittautui kestosuosikiksi seuraavallakin viikolla. Etenkin, kun oppilaat muokkasivat laulun sanoja omaan elämään ja sen hetkiseen tilanteeseen sopivammiksi. Opetustuokioiden ulkopuolella oppilaat tulivat itseohjautuneesti yksitellen kysymään apua vielä ukulelen soittoon, jolloin pystyin antamaan yksityisesti opetusta oppilaan oman tason ja motivaation mukaisesti sekä haastamaan oppilasta vielä uusilla, haasteellisimmilla jutuilla. Yksityistä opetusta tulivat pyytämään myös oppilaat, jotka eivät olleet halunneet yhteisiin musiikkituokioihin osallistua, vaan nauttivat ennemminkin omasta rauhasta opetella uutta soitinta. Opettajana minua ilahdutti eniten oppimisen ilo, motivoituneet oppilaat sekä spontaanit musiikkihetket, joita yksittäiset oppilaat välillä järjestivät. Uusiakin lauluja yritettiin ajaa sisään, mutta kahden viikon aikana ”Kanootin kapean” vei aina voiton ja päätyi lopulta ukulelen kielille ja laulajien huulille.
Kertaakaan en kuullut oppilailta negatiivista kommenttia musiikista, soittamisesta, laulamisesta tai opetuksesta. Uskon, että juurikin opetustuokioiden ”pakottomuus”, vapaaehtoinen osallistuminen, oman oikean oppimisen hetken havaitseminen itseohjautuvuuden avulla, sisäinen motivaatio sekä oppimisen halu edesauttoivat oppilaita musiikillisen innostuksen heräämisessä. Motivaatiota tai itseohjautuvuutta ei tarvinnut oppilaille ”rakentaa”, vaan nämä olivat asioita, jotka lähtivät oppilaasta itsestään. Ukulelea ei ollut pakko soittaa eikä lastenlaulua laulaa, mutta silti oppilailla heräsi niihin innostusta ja motivaatiota. En tarvinnut erillisiä motivointikeinoja, sillä oppilas tunsi itse itsensä parhaiten ja tiesi, milloin hän oli valmis ja halukas oppimaan. Nämä asiat herättelivät minua tulevana opettajana ja kasvattivat kiinnostustani aihetta kohtaan.
Minttu, harjoittelija